Historian maailmanpyörässä (julkaistu Terijoki – seuran lehdessä kesäkuussa 2025)

En arvannut kymmenisen vuotta sitten kirjaprojektia aloittaessani, kuinka monella tapaa ajankohtainen teoksestani Elossa – Mitä jäljelle jää tulisi sen ilmestyessä. 

Hätkähdyttävän nopea ja vakava muutos Euroopan ja Suomen turvallisuudessa on tehnyt kirjasta entistä ajankohtaisemman sekä syventänyt ja muuttanut sen merkitystä. Kirjani kuvaamina aikoina oli kyse elämästä ja kuolemasta, koko maan kohtalosta ja selviämisestä.

Tämä kirja ei ole sotakirja, mutta sitäkin. Se ei ole evakkotarina, mutta myös sellainen. Se perustuu tosiasioihin ja tositapahtumiin, mutta on silti fiktiivinen romaani. Kirja etsii vastausta kysymykseen, mitä jäi jäljelle, kun sota riisti ihmisyyden, särki sielun ja tuhosi maan. Sille pohjalle rakennettiin ja rakentui sotien päätyttyä suomalaisten tulevaisuus. 

Minun vanhemmilleni ja isovanhemmilleni sota oli todellisuutta, minulle historiaa ja lapsilleni tarinoita. Minä kuulun viimeisiin sukupolviin, joilla on omien vanhempien kautta yhteys elettyyn sota-aikaan. Seison tässä ketjussa vanhan ja nuoren sukupolven välissä, ja toivon, että pystyn kirjani avulla välittämään edellisten sukupolvien kokemaa sodan todellisuutta seuraaville sukupolville niin, että he saisivat ajatteluunsa ja tunnemaisemaansa uudenlaista syvyyttä sekä tarpeellista konkretian makua. Tätä he tarvitsevat, kun he esimerkiksi seuraavat Ukrainan sodasta kertovia uutisia ja dokumentteja. 

Alkuperäinen ajatukseni oli kirjani avulla muistuttaa nuorempia sukupolvia lähihistoriastamme. Ajattelin, että tämän ajan tunteminen auttaa lisäämään suhteellisuudentajua sekä lohduttamaan ja kannustamaan nykyajan haasteiden kanssa painiskelevia. Joskus ovat aivan perusasiat, maan itsenäisyys ja vapaus, olleet vaarassa.  Nykyiset arkiset ongelmat eivät ole samassa sarjassa ja ovat hyvinkin ratkaistavissa.  

Väitetään, että sodan varjo ulottuu neljän sukupolven yli. Nyt olisi vihdoinkin ollut aika, jona todellakin uudet sukupolvet saisivat elää varjoista vapaina, mutta uudet varjot ja uhat näyttäytyvät jälleen horisontissa. 

Elämme kummallisia ja vaarallisia aikoja Euroopassa, mikä geopoliittisen sijaintimme vuoksi koskettaa erityisesti meitä suomalaisia. Paikkaa kartalla tahi naapureita me emme voi valita, kuten eivät voineet hekään, jotka tätä maata hengellään ja verellään puolustivat. Meidän on jälleen kerran, edellisten sukupolvien tapaan, uskottava hyvään huomiseen varautuen samalla pahimpaan mahdolliseen. 

 Halusin kuvata paitsi yksittäisiä tapahtumia myös tapahtumien vaikutuksia perheenjäseniini noissa kammottavissa historian käänteissä, joihin he tahtomattaan joutuivat. Seuraavassa esimerkissä nuori 17-vuotias Arvi matkustaa evakkojunassa iäkkään sukulaisensa Jaakon kanssa viimeistä kertaa pois kotoa syyskuussa 1944. Hän miettii junassa sotaa: 

 ”Miksi tämä turha sota, Jaakko? Miksi vahvempi Neuvostoliitto hyökkäsi meidän kimppuumme valhe perustanaan, niin kuin presidentti Kallio puhui? Ensin rakennettiin valhe ja syötettiin se koko kansalle. Meistä uskottiin kaikki paha, jolla oikeutettiin viha ja joka sammutti omantunnon äänen. Miksi? Miten tällainen ihminen, miten kokonainen kansa voi tämän jälkeen nukkua yönsä? Voiko sitä korjata koskaan millään? Vai toistuuko se yhä uudelleen?” 

Kirja herää eloon lukijansa käsissä. Toivon sukuni tarinan koskettavan jotakin sellaista syvää tunnetta, joka on meille kaikille suomalaisille yhteinen. 

Yhteisöllisyys voimavarana (puhe Elossa III – Mitä jäljelle jää – kirjan julkistamistilaisuudesta)

Elossa- kirjasarjan kuvaamina aikoina koko elämä perustui siihen, että toimittiin yhteisöinä. Perheet, suvut, kylät, kunnat, kaupungit ja valtio, joilla jokaisella oli oma roolinsa. Nykyään yhteisöllisyyden on korvannut hyvinvointivaltio, jota kutsutaan apuun joka välissä. Ja ei, en ole mustavalkoisesti sitä vastaan, että osan tehtävistä hoitaa julkinen valta, mutta mikäli julkisvallan resurssit ehtyvät, tai jos maatamme jälleen kohtaa megakatastrofi, niin millä ja miten me siitä selviämme? 

Yhteisöllisyyteen kasvetaan. Se on vuosisatainen toimintakulttuuri, eikä sitä voi ylhäältä alaspäin määrätä. Yhteisöllisesti toimiminen vaatii yksilöltä kykyä ja halua asettaa yhteinen etu oman edun edelle ja ymmärtää yhteisen edun kautta muodostuva suurempi kuva ja synergia. Tämä tosiasia pätee alkaen päivittäisestä ihmisten välisestä kanssakäymisestä aina maanpuolustukseen saakka. 

Yhteisöllisyys toimintatapana vaatii yksilöä katsomaan läheistä ihmistä empatian lasien läpi, sekä konfliktitilanteissa halua pyytää ja kykyä antaa anteeksi. Paljon parjattu uskontomme antaa monia eväitä tähän. Sotiemme aikaan kirkolla oli aivan keskeinen tehtävä siinä, että kansakuntana selvisimme. Tämä tosiasia ohitetaan aivan liian usein. 

Nykyään yhteen hiileen puhaltaminen tarkoittaa lähinnä puhaltamista toistemme hiiliä sammuksiin.